Belle époque, dekadenssi ja kansallisaate – 1800-luvun lopulta 1900-luvulle

Edellisessä postauksessa vähän jo avattiinkin taiteeseen vaikuttaneita historiallisia tapahtumia, mutta mennäänpä tällä kertaa vähän syvemmälle Belle époquen ja dekadenssin avulla. On myös jännä huomata kuinka erilaisia suuntauksia ja näkökulmia on päässyt julkisuuteen 1900-luvun vaihteessa, mutta kaikki kuitenkin ovat omalla tavallaan yhteydessä toisiinsa. 

Belle époque on yksi tapa nähdä ajanjakso Ranskan-Preussin sodasta (1871) ensimmäiseen maailmansotaan (1914). Siinä korostuu kyseisen ajan huolettomuus, ekonominen hyvinvointi ja tieteelliset saavutukset. Historioitsija R. R. Palmer luonnehtii Belle époqueta ajaksi, jolloin Eurooppa saavutti suurimman mahtinsa maailmanpolitiikassa ja vaikutti vahvimmin kansoihin Euroopan ulkopuolella. Tähän näkemykseen vaikuttaa se, että kauniiksi epookiksi kääntyvä nimitys on annettu vasta jälkikäteen, kun ajanjaksoa on peilattu ensimmäisen maailmansodan hirveyksiä vastaan.

Näihin aikoihin ulkomaille matkustaminen, etenkin rikkaiden toimesta, oli helppoa. Varsinkin Länsi-Eurooppaa oli helppo tutkia ilman passia. Toki toinen maailmansota kuin myös lukutaidon leviäminen muutti tämän. Maailmannäyttelyt toivat vaikutteita myös kauempaa. Claude Debussy tutustui niiden kautta venäläiseen ja kaukoitäiseen musiikkiin, jotka auttoivat häntä kehittämään oman tyylinsä harmoniaan ja orkesterin sointiin.

Claude Debussy, Estampes, 1. Pagodes

Dekadenssi kuvaa suunnilleen samaa aikajaksoa hieman toisesta kuvakulmasta. Tälle liikkeelle ominaista oli inho itseään ja maailmaa kohtaan, yleinen skeptisyys sekä usko ihmisen luovuuteen. Kaiken tämän taustalla olivat esimerkiksi uudet läpimurrot tieteissä, jotka aiheuttivat epäilyksiä tieteitä, kehitystä ja moraalia kohtaan. Symbolismi voidaan yhdistää dekadenssiin melkein samana aatteena. Erona on se, että dekadenssi käsitti makaaberit aiheet, kun symbolismi taas painotti unia, unelmia ja ideaaleja. Dekadenssista, niin kuin symbolismistakin, voidaan piirtää suora viiva modernismiin. 

Richard Straus, Salome, viimeinen kohtaus. Prof. Ekhart Wycikin johtama Orchestra of the University of Music FRANZ LISZT Weimar, sopraanona Annemarie Kremer

Richard Straussin Salome-oopperan teemoja ovat erotiikka ja murhanhimo. Sen viimeisestä kohtauksesta löytyy kaiken oopperan yököttävimmäksi soinnuksi tituleerattu riitasointu(kuvassa sfz kohdalla)

Jälkiromantiikkan ajatuksena oli yhdistää ulkopuolelta tehdyt havainnot omiin kokemuksiin. Säveltäjät veivät romantiikan musiikin ominaispiirteet äärimmilleen. Jälkiromantiikka vei tonaalisuuden niin pitkälle, että säveltäjät olivat jo jälkiromantiikan huipun jälkeen valmiita siirtymään eteenpäin esimerkiksi atonaalisuuteen todettuaan, että tonaalisuus on jo nähty läpikotaisin. 

Max Reger, Variations and Fugue in A Major on a theme by Mozart Op. 132. Karl Böhmin johtama Berlin Philharmonic Orchestra

Kansallisromantiikka taas idealisoi kansaa ja kansankulttuuria, erityisesti kansanmusiikki inspiroi säveltäjiä ja sitä muokattiinkin omiin sävellyksiin sopivaksi. Kansallisromantiikka oli erityisesti pienten valtioiden juttu. Tähän Suomi ei ollut poikkeus, vaikka Venäjän Suuriruhtinaskuntaan kuuluikin. Sen voisi nähdä ennemminkin erittäin hyvänä syynä ja tapana kasvattaa sekä ilmaista suomalaisten kansallista identiteettiä. Itse asiassa kansallisromantiikka vallitsi Suomessa niin vahvasti ja pitkään, että 1900-luvun alun modernistiset tyylit eivät paljoa Suomessa näkyneet. Sen voisi nähdä johtuvan Suomessa vallinneesta sekasorrosta; sortovuodet edelsivät itsenäistymistä, joka johti sisällissotaan. Itsenäistymiseen asti suomalaiset ovat ’taistelleet’ yhteistä vihollista vastaan. Sellaiseen kansallisromantiikka sointuu hyvinkin.

Suomalaisista kansallisromantiikan säveltäjistä kuuluisimmat ovat Jean Sibelius ja Oskar Merikanto. Haluaisin tässä keskittyä enemmän Merikantoon. Hän oli aikalaistensa keskuudessa suositumpi, kuin ruotsinkielisenä nähty Sibelius, mutta nykyään asetelma on hieman toisin päin. Merikanto oli ensimmäinen suomalainen oopperasäveltäjä ja hänen sävellystensä kautta perustettiin Suomeen vihdoin ooppera. Hän oli myös ahkera ja suorapuheinen musiikkikriitikko, jolla oli eripuraa useiden ystäviensäkin kanssa. Merikanto on säveltänyt useita suomalaisia ’hittibiisejä’, jotka suurin osa varsinkin vähän vanhemmasta väestöstä tuntee. 

Akseli Gallén, Symposion. Merikanto on kuvattuna pöytään sammuneena. Gallénin kommentti: "Hoitelin Merikannon, sen lanttupään, antamalla hänen nukahtaa pöytään". (Tämä on taulun toinen versio, johon on muokattu Merikanto sammuneena)

Oskar Merikanto, Valse Lente. Pianisti Risto Lauriala

Lopuksi pari aiheeseen liittyvää suositusta kuuntelulistalle lisättäväksi: 

Jean Sibelius, En Saga Op. 9

Sibelius on itsekin sanonut, että kuka voisi kuunnella tätä ja olla ajattelematta Suomea. Hän on toki myöhemmin nähnyt teoksen olevan lähempänä islantilaiseen kansanteokseen kuin Kalevalaan.

Edvard Grieg, Op. 17

Tämä teos on saanut kritiikkiä siitä, että se kopioi kansanmusiikkia nuotti nuotilta. Griegin tuoma kiinnostava lisä on kuitenkin teoksen harmoninen perusta.

Nikolai Rimsky-Korsakov, Russian Easter Overture Op. 36

Tämän teoksen alkuteema on täynnä viittauksia Obikhodiin, kokoelmaan ortodoksisia messuja. Lopusta taas löytyy juhlallisia kelloja, jotka ovat suuressa osassa venäläisessä pääsiäisperinteessä.